Junailu pimeään aikaan on tulvillaan haasteita. Ja nuo haasteet ovat ihan erilaiset kuin muilla, näin uskoisin. Ennen pimeällä ulkoillessa pärjäsin hyvin. 20 vuoden ajan olen ajatellut toisin. Valoherkkyys teki minusta toisinajattelijan.

Toisinajattelija on virallisen ajatussuunnan vastaisia mielipiteitä julkisesti esittävä henkilö. Sellainen minusta tuli, sillä erolla, että en esitä ajatuksia ja mielipiteitä totalitaristisessa valtiossa. Olen erilainen matkustaja ja erilainen toisinajattelija.

Tykkään ihanista, harmaista päivistä. Ulkona on turvallista, ei pelkoa auringon välähdyksistä. Jos ehdin hoitaa kaikki asiani päivällä, olisin illalla turvassa kotona. Aina tämä taktiikka ei onnistu. Joskus on pakko pujahtaa pimeään.

JUNA TURKUUN PUKSUTTAA

On marraskuu, tänään junailen Turkuun. Aamulla on pimeää, istun autossamme takapenkillä silmät kiinni. Ihmettelen, kuinka kuljettajat voivat pitää silmiänsä auki, kun vastaan tulee autoja ajovalot päällä. Ehkä he tietävät, että silmät auki näkee enemmän!

Kauan en joudu asemalla odottelemaan. Junan kuulutetaan saapuvan. Olin varannut yhden hengen paikan. Löydän oikean vaunun ja paikkani. Takin laitan koukkuun ja istun alas. 

Pahus, käytävän toisella puolella on naku loisteputki penkin alla. Vaihtoehdot vähissä, vasen silmä kiinni tai suojaan pääni huivilla. Valitsen huivin, olen kantapään kautta oppinut kuljettamaan mukanani tuota varmuusvälinettä. Se ehkäisee häikäisyä, on sellainen toisin toimiva ehkäisyväline.

Tampereella junan vaihto. Porukka laskeutuu rappusia vauhdikkaasti, koitan pysyä tahdissa. Kahdet lasit päällekkäin estää rappujen näkemisen. Otan coverit pois. Silmiin osuu ilkeästi seinien kirkkaat valot. Auts! Pian kiivetään toiset rappuset ylöspäin. Saan taas annoksen seinien valoista. Auts!

Vähän on jo valoisampaa. Kaupungin valot tuntuvat vieläkin kipuna silmissä. En siis katsele ylöspäin. Moni kanssakulkija nappaa puhelimensa esiin. Tarkkailen uhkia ympärilläni, olen valmis kääntämään selkäni kaikille valovekottimille. Myös niille roikkuville heijastimille.

Turun junassa on väljempää. Päivä alkaa jo valjeta. Lepuutan silmiäni ja kuuntelen radiota. Tässä junassa se kuuluukin paremmin. Tuossa edellisessä yhteys pätki usein. Kyllä matka etenee mukavammin, kun itseään voi musiikilla viihdyttää. Ja pysyy ajan tasalla maailman menosta, jos uutisten aikaan yhteys toimii.

PIMEÄ JUNAILIJA KAHDEN PIMEÄN VÄLISSÄ

Tänään taitaa olla onnenpäiväni, Turussa on pilvinen sää. Se helpottaa kaupungilla kiertelyä. Viiden tunnin vierailulla ehtii hoitaa asioitaan ja tehdä tarvittavia ostoksia. Tietenkin kohokohta on se hetki kahvilassa. Suolainen herkku ja kupponen kahvia, kiitos. 

Kesällä aika kului ulkona kävellen ja torilla kahvitellen. Nyt pysyttelen sisätiloissa. Joka käynnillä yritän löytää jonkin pienen, minulle uuden kivijalkaliikkeen. Monesti niissä on hillitympi valaistus kuin tavarataloissa. Ja mukava on jutella myyjien kanssa ja kuulla paikallista murretta. Moni pieni kahvilakin on tullut tutuksi.

Muutaman askarteluliikkeen tarjontaa olenkin hyödyntänyt, helppo käydä täydentämässä varastojani. Vielä etsisin korteilleni jälleenmyyjän. Kätevästi voisin kuljettaa mukanani nipun Turussa käydessäni. Kirpputorejakin tykkään kierrellä. Nyt teen vain pikaisen visiitin.

Päivää hämärtyy, kipaisen hakemaan junaan jotain syötävää. Tunnen valojen vaikutuksen. Pimeän ja kirkkaiden valojen kontrasti kiusaa. Ei ne miljoonat valopisteet turhia ole. Toiset auttavat näkemiseen ja toiset antavat informaatiota kulkijoille. Minä pärjäisin vähemmälläkin!

EI KUIVIN SILMIN JUNAILUA PIMEÄÄN AIKAAN

Samassa muistan jotain tärkeää. Pakko löytää wc, jossa voin laittaa kostutustippoja silmiini. Ongelmana ovat ne peilien lähellä olevat kirkkaat valot … jo ajatus migreenilasien ja coverien poisottamisesta puistattaa. Aikaa junan lähtöön ei ole paljon, pakko mennä riskillä johonkin. 

Kuivat silmät ovat todella valoherkät. Liikkuvassa junassa tuo tiputtelu ei onnistu. Kokeiltu on, kerran luulin olevani nopea … sitten juna heilahti. Ei, ei tuntunut pullon kärki silmässä kivalta.

Kerran sain vinkin tipoista, joissa on mukana UV-suoja. Säilytysaineeton silmätippa helpottaa kuivien silmien oireita, voitelee silmän pintaa ja suojaa silmiä. Minulla tipat auttavat hyvin sietämään loisteputkien ja ledien vähemmän hellää lähentelyä.

Nyt istun jo junassa ja mutustelen proteiinipatukkaa. Ulos ei ikkunasta juurikaan näe, pimeys kuuluu tähän vuodenaikaan. Pysähdymme, kyytiin nousee uusia kulkijoita. Peukutan jokaiselle, jolla on heijastin, tuo tärkeä kapistus. Kaikki liikkuminen mukaan lukien junailu pimeään aikaan vaatii noiden turvavälineiden käyttöä.

Kaikki penkit ovat kahden istuttavia. Voin vain toivoa, että mahdollinen vierelle istuva ei ole aikeissa avata tietokonetta. Kännykän kanssa pärjään paremmin, sen saan huivilla taklattua suht helposti. Edessäni istuvan kännykkä on arvaamattomampi, pahempi vastustaja.

Jospa muut matkustajat tietäisivätkään, kuinka paljon heidän peliliikkeitään tuplalasieni takaa seuraan! Se seuraaminen käy toisinaan ihan työstä. Vielä en kylläkään palkkaa ole siitä saanut!

Ikkunasta ei näe muuta kuin sinne heijastuvat vaunun valot. Aamulla silmien kiinni pitäminen auttoi, teenpäs nyt saman tempun. Kummasti se vaan helpottaa, hyvä niin. Tampereella vaihdan toiseen junaan ja ravaan taas rappusissa. Siellä ne seinävalot jo odottavatkin.

JUNAILU PIMEÄÄN AIKAAN TANSSIKSI VAIHTUU

Tampereella on pimeää, ja miljoona valopistettä tunnelmaa luomassa. Voin vain toivoa, että juna kulkee aikataulun mukaisesti. Vähän on jo vilukin, ei houkuttele myöhässä olevan junan odottelu. Onneksi ei ole paljon pakkasta, ehkä juna saapuu ajallaan.

Odottelijoita on paljon. Toiset odottavat vain junaa, minä kaikkia mahdollisia eteeni tulevia kiusaa tekeviä valohärpäkkeitä. Pahimmat yhteentörmäykset ja läheltä piti -tilanteet koitan parhaani mukaan väistää. Aina kuitenkin on tilanteita, joita ei voi ennustaa tapahtuviksi.

Moni ottaa kännykkänsä esille. Niiden sinisen valon välttelyäni voisi kutsua tanssiksi. Sen verran tiuhaan kääntyilen, otan askeleen eteenpäin. Joskus pari askelta taaksepäin ja pyörähdän toiseen suuntaan. Miksi muut eivät tanssi? Seisovat ja vain tuijottavat käsissään olevia haitakkeita. 

Toisinajattelijana saan ajatella nytkin toisin. Onhan pienikin tanssi liikuntaa. Se parantaa kehonhallintaa ja lihasvoimaa. Tasapainokin tässä kehittyy, kun ketterästi ihmisiä väistelen. Mitähän tuo lähellä seisova mies tuumaisi, jos pyytäisin häntä kanssani tanssimaan?

Sitä pidetään turhanpäiväisenä hölynpölynä, jos puhuu lämpimikseen. Tässä ja nyt voisin odotellessa lämpimikseni jutellakin. Miehellä ei ole silmälaseja, ne vain heijastaisivat hankalasti valoja. Puhelin ei ole kädessä, hyvä niin. Vielä pitää keksiä aihe, josta aloittaisin juttelun. 

En ehdi aihetta sen enempää miettiä, junan valot lähestyvät. Suuntaan muiden mukana oikeaan vaunuun ja etsin paikkani. Vähän jo pelottaa, millaisen haitakkeen kanssa viereeni joku istahtaa. Silmät ja näköaisti ovat jo niin kuormittuneita, että kaikki valo tuntuu kipuna.

IHAN KAIKKEEN EI VOI ENNALTA VARAUTUA

Joku nostaa reppunsa hyllylle. Auts, siihen kiinnitetty heijastin jää ikävästi roikkumaan. Tietämättään tuo matkustaja yrittää minut hypnotisoida. Viattomana vain istuu alas, on värvännyt heijastimen tekemään työn. Junan heilahtelut liikuttavat tuota kapistusta. Se heijastaa ilkeästi katon loisteputket. Mihinkäs nyt silmäni laittaisin? 

Olen onnekas, viereen istuu vanhempi nainen. Arvelen, että hän ei ota elektroniikkaa esille. Osuin oikeaan, kiitin häntä mielessäni. Mutta … konduktöörin käynnin jälkeen hän kaivaa esille eväät. Kahvi on teräksisessä termospullossa ja voileivät folioon käärittyinä.

Tuo ystävällinen mummo on tietämättään härnääjä. Erilainen sellainen, ei hän tarkoituksellisesti epämukavuutta kenellekään aiheuta. Nuo kimaltavat ja valoa heijastavat tykötarpeet vain ovat liian lähellä minua. Ne tekevät kipeää. Juna on täysi, en löytäisi vapaata paikkaa muualta.

Ei auta kuin ummistaa silmät ja odottaa, että eväiden nauttiminen joskus päättyy. Kahvi tuoksuu niin hyvältä, nyt se ei oloa helpota. Suuta kuivaa, kieli lipoo huulia, silmiä kirvelee. Koitan selviytyä. Mieli tekisi kysyä, saisinko minäkin vähän kahvia.

Junassa toisilleen vieraat vieruskaverit eivät enää keskenään juttele. Kirjat, lehdet, kuulokkeet, puhelimet ja tietokoneet korvaavat höpöttävän lajitoverin seuran. Monta hymyä jää näkemättä ja kiinnostavaa tarinaa kuulematta. Ennen oli toisin!

Kuulen folion rypistyvän ja termospullon korkin kiertyvän kiinni. Pian uskallan raottaa toista silmää. Kartoitan tilanteen, huokaan helpotuksesta. Loppumatkan kuljen lähes muina miehinä silmät avoinna. Toki “vaarat” tiedostaen ja varuillani ollen. 

Lue myös tämä: ULLA KULLAN KANSSA SALLITULLA SEIKKAILULLA

ASEMAN SISÄLTÄ HAKIJAA SEURATEN AUTOLLE ASTELEN

Matka etenee aikataulun mukaisesti. Kohta juna saapuu määränpäähäni. Soitan kotiin ja varmistan, jotta hakija on muistanut junan tuloajan. Sanon mummolle jääväni pois seuraavalla asemalla. Hän antaa minulle tilaa kömpiä ikkunapaikalta käytävälle. Kiitän ja hymyilen.

Mummo hymyilee myös. Yllätyksekseni hän kiittää minua mukavasta matkaseurasta. Saahan sitä kiittää suu supussa ja silmät ummessa ollutta kanssakulkijaa. Ainakaan kovin paljon en ehtinyt hänelle harmia aiheuttaa. Yksi junareissu on taas suht onnekkaasti takanapäin.

Hakija on tullut aseman sisälle vastaan. Tehtäväni on vain seurata. On helpompi kulkea toisen perässä ja kohdistaa katse hänen kenkiinsä. En löytäisi mustaa autoa parkkipaikalta. En näkisi muuta kuin armottomasti sokaisevia kirkkaita autonvaloja. Paikoilleni kivettyisin, olisin tientukkona kaikille muille.

Paitana ja peppuna kulkien paremmin jää näkemättä myös ne pienet, hankalat härpäkkeet. Roikkuvien heijastimien hurja valoshow on jotain sanoinkuvaamatonta. Ne yhdessä autojen ajovalojen kanssa on sellainen cocktail, jonka mieluusti jätän väliin. Pimeällä olen todellakin se toisinajatteleva perässähiihtäjä ilman suksia.

Reissu on tehty, edessä on palautuminen. Ei riitä, että kassin puran ja jatkan arkisia aherruksiani. Särkevät silmät vaativat parin päivän sisälläolon. En käy edes postilaatikolla, jumitan pimennysverhojen takana turvassa. En avaa tietokonettakaan, jos ei pakottavaa syytä siihen ole. En yksin ole pahaa maailmaa paossa… kaksi pakottavaa silmää pitävät minulle seuraa!

Uusi junamatka on edessä keväällä. En vielä ajattele sen päivän kommelluksia, ei se mitään auttaisi. Nyt vain palaudun ja nautin tiedosta, että seuraava junailu pimeään aikaan tapahtuu vasta vuoden kuluttua. Lähtisitkö mukaani turvaamaan tuon reissun?